Margaret Mitchellin Tuulen viemää (engl. Gone with the wind)
alkup. Gone with the wind 1936
s.894
Tuulen viemää on loistava kuvaus amerikan sisällissodan ajasta.Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen sisällissodan molemmin puolin (1861–1865) pääosin etelävaltioiden alueelle. Kirjan päähenkilö Scarlett O'Hara on Georgialaisen yläluokkaisen perheen kasvatti. Kirjan alkaessa Scarlett on hemmoteltu ja turhamainen 16-vuotias neiti, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa niin irlantilaissyntyiseltä isältään kuin myös lukuisilta ihailijoiltaan. 16-vuotiaan tytön elämä on turvallisesti rakentunut koti plantaasi Taran ja sen puuvillapensaiden suojaan.
Harvoinpa olen aloittanut lukemaan kirjaa jonka päähenkilöä olisi ollut niin vaikea rakastaa, kuin Scarlettia. Yleensä samaistun tarinan päähenkilöön melko pian kirjan aloitettuani, niin ei kuitenkaan käynyt tällä kertaa, vaan Scarlettiin ihastuminen vei todellakin oman aikansa. Ennemmin tain myöhemmin Scarlett vei kuitenkin sydämeni kylmäpäisyydellään ja järkähtämättömyydellään.Lopullisesti opin kunnioittamaan Scarlettia kuitenkin vasta kirjan viimeisellä sivulla. Scarlettin kasvua ja kehitystä ihmisenä on mielenkiintoista seurata kirjan sivulta toiselle, mikään muu motto ei varmasti pätisi Scarlettiin paremmin kuin "vaikeuksien kautta voitton". Kirjan alussa niin ärsyttävän turhamainen tyttö kasvaa kirjan edetessä todella vahvaksi naiseksi unohtaen äiti Ellenin ja hoitaja Mammyn opetukset hienon naisen käytöksestä. Scarlettin hienostuneisuutta ei suinkaan lisää tutustuminen Rhett Butleriin, tuohon huonomaineiseen seurapiirin hylkiöön.Kirjan muina mielenkiintoisina henkilöhahmoina voisin mainita Melanie Hamiltonin (Miss Melly) ja tuon surullisen kuuluisan Ashley Wilkesin. Miss Melly on mielestäni juuri niin ihastuttava kuin miten kirjailija häntä kuvaakin, tosin välillä liiallinen pyhimysmäisyys vie hieman hohtoa henkilöstä,myös Scarlettin isä Mr.Gerald O'Hara on kaikessa irlantilaisuudessaan rakastettava hahmo.
Kirjan vanhahtava kieli ja suorastaan herkulliset lausahdukset kuten "voihan herran henkselit" ilahduttavat kirjaa lukiessa. Kun aloitin lukemaan Tuulen viemää luulin tarttuvani vain erittäin kuuluisaan klassikko romaaniin, joka pitäisi sisällään loistavan tarinan. En odottanut saavani kirjasta irti enempää kuin hyvän lukukokemuksen. Yllätyin törmätessäni moniin loistaviin elämänohjeisiin ja kauniisti muotoiltuihin totuuksiin ihmisistä. Kun painoin kirjan takakannen kiinni jäi minule mieleen kuitenkin paljon muutakin kuin miellyttävä lukukokemus.
Historialliseslta kannalta kirja oli myös avartava, suomen lukion historian tunneilla kun ei amerikan sisällissotaa käsitellä käsitellä mitenkään kattavasti. Monet kauhistuttavat poliittiset liikkeet jotka vielä tänäkin päivänä elävät Amerikassa aukenivat minulle ihan uudessa valossa, kun minulle selvisi niiden syntyperä.Muutenkin oli hauska huomata kuinka vähän ihmiset ovat muuttuneet 150 vuodessa ja toisaalta kuinka paljon vähemmän yhteiskunta nykyään välittää käytöstavoista ja käyttäytymisnormeista, mikä tälläisen etikettifriikin näkökulmasta on tavattoman surullista. En kuinkaan tarkoita sitä että olisin naisena ollenkaan pahoillani nyky-yhteiskunnan suomista mahdollisuuksista naisille, tai että toivoisin meillä edelleen vallitsevan sellaisen epätasa-arvon sukupuolten välillä. Lähinnä on vain hauska ollut huomata kuinka muuttumattomana sukupuolten käytös toisiinsa nähden on kuitenkin pysynyt.Tietysti tiedän että kyseessä on kuitenkin fiktiivinen tarina, eikä historiallisiin faktoihin voi täysin luottaa.
Se miten kirja loppuu onkin sitten ihan toinen juttunsa, enkä voi väittää että olisin kirjoittajan päätökseen siitä miten tarina loppuu ollut lainkaan aluksi tyytyväinen. Itse asiassa viimeisen sivun käännettyäni tuijotin kirjaa epäuskoisesti pitkään, loppuratkaisu oli mielestäni niin tavattoman epäreilu, eikä ollenkaan sellainen mitä odotin. Loppuyö menikin uneksiessa siitä miten kirjan olisi pitänyt mielestäni loppua. Vei päivän ja paljon spekulointia ennenkuin ymmärsin että juuri sen takia miten tarina loppuu se on niin loistava. Ennenkuin päädyn tähän jouduin kuitenkin mielessäni käymään koko tarinan alusta loppuun läpi ja juuri tämän takia aloin arvostamaan Scarlettia enemmän. Kirjaanhan on kirjoitettu kaksi jatko-osaa(Scarlett ja Rhett), jotka ovat kylläkin eri kirjoittajien käsialaa kuin Tuulen viemää. Ehkä ne luettuani saan vihdoin haluamani onnellisen lopun, vaikkakaan se ei olisi autenttinen. 900 sivuun mahtuu paljon asiaa ja minäkin voisin vielä moneen kohtaan palata, mutta ehkä teen kuten Scarlett enkä jaksa ajatella sitä nyt, ajattelen sitä huomenna!
Holden Caulfield
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti